Jätin toissapäivänä taakseni Pietarin ja jouduinpalaamaan takaisin tähän tyhjään elämään. Suomessa, varsinkin täällä Varkaudessa kaikki tuntuu kovin pienelle ja rumalle Pietarin jälkeen... Vuosi vuodelta ja päivä päivältä vahvistunut ajatus ulkomaille muuttamisesta lujittui matkan aikana päässäni lupaukseksi, josta aion pitää kiinni. En jää tänne kompastelemaan menneisyyteeni. Toivon sydämeni pohjasta, etten tule viettämään näissä maisemissa kuin sen ajan, mikä on pakollista. Kaipuutani muualle ei ainakaan parantanut se, että Varkaudessa satoi perjantaina vettä saavista kaatamalla. Poljin vesisateessa Emmin luo Varkauden portille josta ostimme kilokaupalla herkkuja. Portti oli lähin auki oleva kauppa siinä puolenyön aikaan perjantai-iltana. Kaiken lisäksi kasattuamme herkut syliimme koko rakennuksesta katkesi sähköt. Voin kertoa, että silloin nauratti koko tilanne! Loppujenlopuksi selvisimme +60-kyytitarjousten ja muiden kommellusten jälkeen mökille, jossa meno jatkui entistä oudompana. Minua oikeasti pelotti, mihin tämä maailma on menossa...
Tänään aloitinkin jo kirjoittamaan matkakertomustani, mutta Blogger päätti sitten reiluna kaverina jättää postauksen tallentamatta, joten tuota kertomusta saatte odottaa! Olen myös näppärästi onnistunut ohittamaan muutkin postaulupaukseni, mutta nyt on päällä sen luokan päänsärky ja mieliala niin nollassa, etten todellakaan ala niitä väsäämään.
Tämä päivä toi tullessaan myös monia muita ikäviä asioita. Opin taas miljoonannen kerran sen tosiasian, että ihmiset todella ovat kaksinaamaisia. Jok' ikinen! Tässä mielentilassa kaikki asiat paisuvat. Toivonkin, että huomenna elämä väläyttäisi edes pienen hymynvireen, kun Emmi, Tuuli ja Liina tulevat käymään. Venäjältä tulostani lähtien en ole henkilökohtaisesti kaivannut kenenkään toisen ihmisen seuraa. Tämä kuulostaa kamalalta, mutten voi sille mitään että haluaisin vain lähteä yksin johonkin ja aloittaa elämäni puhtaalta pöydältä. Pietarissa muutaman viikon ilman kavereita ollessani ymmärsin senkin. Minä todella pärjään yksin. Yksinoloa on minulle luvassa luultavasti ainakin pariksi viikoksi, mutta siitä kerron enemmän, kun asia varmistuu.
Jos olisin taiteilija, maalaisin ison tummansävyisen taulun. Elämäni ei ole tuntunut normaalilta Suomeen palaamiseni jälkeen. Tämä paikka on ahdistava. Ehkä muuten niin järjestelmällinen elämäni vain kaipaa aikatauluja, kiirettä ja järjestystä. Siksipä olen alkanut satsata oikeanlaiseen unirytmiin. Heräsin tänäkin aamuna kahdeksalta, lähdin puolen tunnin lenkille ja sieltä tultuani suihkun kautta yltiöterveelliselle aamupalalle. Ruokailurytmin ja -valion kuntoon laittaminenkin voisi auttaa. Eiköhän tämä tästä.
 |
| FROM WE♥IT |
Tässä kohtaa minun olisi määrä pyydellä anteeksi kokoaikaista valittamistani ja postauksen sekavuutta, mutta pitääkö omaa pahaa oloa todella aina pyydellä anteeksi? Haluan kirjoittaa blogia elämästä, en pelkistä unelmista ja pilvilinnoista.
-Elna
ps. ulkoasun ja blogin nimen muutosta tulossa heti, kun kaikki on valmista!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti